Mietittäväksi jokaiselle meille.

Ihmissuhteemme luistaa toisinaan hyvin, ja toisinaan niissä ilmenee kitkaa joka joskus synnyttää kipinöintiä.

Silloin tarvitaan mielenmalttia ja käytännön lähimmäisenrakkautta.

Tekee mieli sanoa mitä ajattelee, eikä ajatella mitä sanoo.

Usein näitä sanoja katuu jälkeenpäin syvästikin, mutta tehtyä ei koskaan saa tekemättömäksi.

Herkimmin tulee sanottua ihmiselle joka ei pysty, osaa tai uskalla puolustautua.

Joillekin ei uskalleta sanoa juuri mitään, kun saa pelätä sitä, mitä sieltä takaisin saa.

Onko ne pahat sanat pakko sanoa, eikö voisi joskus jättää omaksi tiedoksi ajatuksensa, tai jättää sanomatta senkin mitä ei ajattele, mutta kiukuissaan päästää suustaan?

Moni ihminen saa ne hyvät sanat vasta hautajaisissaan, mutta sitten ne on liian myöhäistä.

Voisihan ne hyvät sanat sanoa tuon ihmisen eläessä hänelle.

Monen itsetunto ja itsearvostus on niin heikko, että pienikin hyvä sana, tai myönteinen huomio on tehokkaampi kuin mikään pilleri hänen sielunelämälleen.

Älkäämme olko niin kuin eräs henkilö joka vastasi minulle, kun ihmettelin miksi hän aina haukkuu puolisoaan ja lapsiaan, "jos niitä kehuu niin ne ylpistyy, ja tämä tyyli pitää puolison nöyränä ja lapset kasvavat nöyriksi", että tällaistakin ajattelua on.

Älkäämme saattako murheelliseksi Pyhää Henkeä tai toisia Jumalan luomia ihmisiä.

Nähdään kärsivä lähimmäinen, oli hän omassa perheessä, suvussa, seurakunnassa tai näiden ulkopuolella.

Tehdään ja puhutaan heille, niin kuin toivomme toisten tekevän, ja puhuvan meille.

Tällaistakin on elämä ja Jumalan sana minulle opettanut.