Tässä on sellainen "kaksoiskolmio" jota ei tule ajatelleeksi. Olen huomannut elämäni ja uskonvuosieni (36) aikana , että suhtautumisessamme Jumalaan ja seurakuntaan heijastuu lähes jokaisella (joiden taustaa tunnen) se mikä on ollut suhteemme isään ja äitiin. Ei niinkään suhteemme sisaruksiin. Jos on ollut ankara ja lähinnä rangaistuksilla, vähättelyillä ja moitteilla kasvattava isä, niin on hyvin vaikea nähdä Jumalaa laupiaana ja arrmahtavaisena, joka hyväksyy meidät vajavaisena ihmisenä. Ollaan epävarmoja pelastuksesta vaikka puhutaan pelastusvarmuudesta. Jos on ollut lempeä ja ymmärtäväinen sekä armahtavainen isä niin Jumalakin on  helpompi  omaksua sellaisena. Raamattussa lukee "Niin kuin isä armahtaa lastaan niin Herrakin armahtaa...". Jos isä ei armahda vaan on aina ankara niin samanlaisen nähdään Taivaallinen Isämmekin. Seurakuntaan suhtautumisessa olen huomannut yhtäläisyyden siihen mikä on ollut äidin suhtautuminen ja kasvatusmenetelmät meihin. Jos äiti on ollut kova ja ankara eikä ole osoittanut äidinrakkautta niin että lapsi olisi sen huomannut, niin myöhemmin on vaikea ymmärtää seurakuntaa "rakastavana äitinä". Jos taas äiti on ollut hellä ja rakastava niin seurakunnastakin näemme helpommin rakastavan ja hoitavan puolen. Vanhemmat oletteko ajatelleet, että kasvattaessasi lasta vaikutatte hänen myöhempää uskonelämään ja suhteeseensa Jumalaan ja Seurakuntaan. Kasvatus ei ole vain joten kuten päivästä toiseen selviytymistä ja lapsen ihmistavoille opettamista. Sellainen vanha sanonta on olemassa "Jolla on Jumala Isänä sillä on Seurakunta Äitinä.